En hillitse ihmisyyttäni

Elokuvaohjaaja Saara Cantell lanseerasi kuluvalla viikolla hienon termin.

Se on NP eli näkemättä paska.

Cantell kirjoitti kärjekkään kolumnin sen jälkeen kun hänen uusin lastenelokuvansa Onneli ja Anneli sai Kaija Juurikkalalta haukut.

Vasta myöhemmin paljastui, ettei Juurikkala ollut edes nähnyt kyseistä elokuvaa. Kyseessä olevan elokuvan sijasta Juurikkala oli siis esitellyt asennettaan lastenelokuvaa kohtaan, ei kokemustaan kyseisestä elokuvasta.

Symppaan Cantellia. Ymmärrän hänen kokemuksensa hyvin, ja uskonpa, että NP lämpenee aika pian paitsi taiteentekijöiden myös sen kuluttajien perussanastoksi, sillä se on yksinkertaisesti käyttökelpoinen eli käyttis.

Vaikkapa näin:

–       Näitsä sen Tuomiston uusimman biisin.

–       Ää emmä jaksanu. Mä luulen sitäpaitsi et se on ihan änpee.

Tai (teinit ringissä):

–       M sanoin siitä Trierin uusimmasta saman tien et se on NP (jonka jälkeen molemminpuolista hyväksyvää nyökkäilyä, sitten minuuttien hiljaisuus, tupakointia ja rinkiin sylkemistä).

Tai:

–       Lapset. Nyt heti telkkari kiinni.

–       Ei. Et voi tehdä tätä! Se on viikon tärkein ohjelma! ÄITI!

–       No,no. Se on kuitenkin NP.

–       Mikä? Siis mikä?

–       Yks vaan. Semmoinen aikuisten juttu.

Kuva

Ylläoleva kuva on Kajaanin harjoituksista. Riisuttuna –teoksella on ollut nyt kaksi yleisöä.

Ensimmäinen yleisöryhmä on se, jolla on mielipide teoksesta jo ennen kuin on sen nähnyt.

NP-ryhmä on omansa, ja sitten ovat myös kulttuuriliberaalit, poliittiseen tai uskonnolliseen katsantokantaan katsomatta.

Toinen yleisöryhmä on nähnyt teoksen. Avoimet harjoitukset pidettiin Kajaanissa Generaattorilla viime viikolla. Ilmaiseen harjoitukseen saapui arviolta pari-kolmekymmentä innokasta katsojaa.

Varsinaisen esityksen jälkeen keskustelu kävi vilkkaana kokonaisen tunnin. Kajaanilaisen Routa nykytanssin tuotantoryhmän tiedottaja Minna sanoi jälkeenpäin, että tämänkaltainen keskustelu oli täysin poikkeuksellista. Keskustelu olikin tiheää ja laadukasta ja jatkui loputtomiin, eikä työryhmää, joka istui esityksen päätyttyä yleisöä vastapäätä heitelty esineillä eikä ennakkoluuloilla. (Allekirjoittanut istui yleisön puheenvuorojen ääressä lamaantuneena. Hän oli luultavasti ehtinyt jo omaksua netissä käytävän keskustelun tason ja odotti sitten sitä laatua, mutta toisin kävi.)

Mieleenpainuvimpina jäivät mieleeni kaksi mielipidettä. Toinen oli erään kulttuuria suurkuluttavan herrasmiehen ajatus siitä, kuinka ”te yhdessä kohtaa liikuitte tuolla kuin koneet, mutta eihän ihmiskeho ole mikään kone, ja sitten myöhemmin tässä teoksessa mukaan tuli se tärkein, eli henki.”

Myös toisen muistan. Eräs Kainuuseen Etelä-Suomesta muuttanut naisihminen kertoi tietävänsä kokemuksesta, että tämänkin teoksen vastaanotto olisi täysin erilainen esimerkiksi Helsingissä, missä vastaavaa on ennenkin ollut ja tulee olemaan. Minkä jälkeen hän korotti ääntään ja sanoi: ”Mää olen asunu täällä neljä vuotta ja voi vittu.” Hän itse nauroi tämän julkisen purkauksensa jälkeen, ja niin tekivät kaikki muutkin. Avoimet harjoitukset ja yleisökeskustelu olivat molemmat omanlaisiaan teoksia. Molemmista ammensi. Kiitos keskustelijoille laadukkaasta, rehellisestä ja antautuvasta palautteesta.

 

Petri Laukka kirjoitti sanomalehti Kalevassa 26.2. viitaten teoksestamme käytävään keskusteluun, kuinka on murheellista, että oululaisen kulttuurikeskustelun lopputulos on pelko.

En ole tästä Laukan kanssa samaa mieltä.

On selvää, että Tuomiston teoksen ympärillä käyvä kihinä on jo itsessään itsenäinen teos ennen varsinaista kantaesitystä. Teoksella on siis paitsi kaksi yleisöä, myös kaksi toteutunutta, itsenäistä muotokieltä ja taiteellista lopputulemaa. Käyty keskustelu on yksi niistä ja toinen on taide itse.

Ensin aihe (alastomuus) kriminalisoitui, sitten se politisoitui. Olen huomannut, että alastomuus on aihe, joka näyttää aina suoraan takaisin peilin tavoin puhujan itsensä.

Tämä tapahtuu aina. Poikkeuksia ei ole. Kuuntele jonkun puhuvan suhteestaan alastomuuteen ja Pim – hän on puhunut itsensä (arvomaailmansa, suhteen itseensä ja muihin, suhteen seksuaalisuuteensa ja läheisyyteensä, hän on puhunut traumansa, omansa sekä yhteisön) täysin näkyväksi.

Lapset ja alastomuus –keskustelu esimerkiksi nosti esille kokonaisen yhteisön elävää, piilossa käymistilassa olevaa painetta. Pedofiliapuheet hämmästyttivät ensin työryhmää, mutta sittemmin keskusteltuani erään kustannusalalla pitkään toimineen ihmisen kanssa kuulin, että suuressa osassa uusista tarjottavista käsikirjoituksista (hän työskentelee isossa, etabloituneessa kustannustalossa) käsitellään pedofiliaa. Näyttää siltä, että aihe on tarjottavien romaanikäsikirjoitusten kohdalla buumi.

On pelottavaa ajatella, mistä se kertoo.

On pelottavaa katsoa silmiin tätä yhteisöä, jossa elän. Teos toimii myös tällaisen paineen filtterinä.

Mutta yksistään pelottavaa se ei ole. Jo pitkään alas painettu ääni, sellainen, joka ei pelkää alastomuutta, ei omaansa eikä muiden, on herännyt ja noussut. Tuo ääni kannustaa, antaa tukensa ja purkaa syntynyttä konfliktia vitsailemalla aiheesta (Oulun kirjailijaseuran puheenjohtaja eilisessä kokouksessamme: ”Jaahas. Käydäänpä ensin nämä viralliset asiat ja riisuudutaan kaikki vasta sitten.”)

Näen keskustelun teoksen ympärillä elävänä taideteoksena, jota ei ole vielä sinetöity kiinni, joka jatkuu. Olen asunut Oulussa nyt 18 vuotta ja kaupungin ilmapiirissä juuri tänä talvena tapahtunut havahtuminen on jotakin sellaista, jota vastaavaa en ole näiden vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana kokenut – puhun nyt siitä kuinka kulttuuriliberaalit nostavat päätään ja vaativat tulla kuulluiksi.

Olen nähnyt ympärilläni täysin ennakoimatonta uutta rohkeutta, uusia avautuvia ääniä, puheenvuoroja, kannanottoja ja aatteellista ympäristöä, jota en tiennyt tässä mittakaavassa alueella edes olevan. Kokemus on kokonaisvaltaisesti vahvistava. Olen tutustunut uusiin puhujiin, jotka ovat nousseet ylös sekä paikallisesti että valtakunnallisesti (kiitän blogista saamastani runsaasta palauteesta. Yli 7000 klikkausta parissa kuukaudessa on ihan tajuton määrä ja kertoo ilmiön mittakaavasta).  Puhun nyt taiteilijoista, poliitikoista, älyköistä, ystävistä ja kylänmiehistä täällä ja muualla.

Tällä hetkellä myös Oliver Dupois´n alaston tanssiteos Tragedié on herättänyt täysin identtistä liikehdintää Ranskassa, missä eräs kaupunginjohtaja kielsi teoksen käyttäen samankaltaisia perusteluja, joilla teostamme kohtaan on hyökätty.

Riisuttuna ja Tragedié ovat identtisiä ilmiöinä.

Sattuma herättää maagisen ajattelun mahdollisuuden: onko niiden rinnakkaisuus, samanaikaisuus maasta ja sijaintipaikasta huolimatta sittenkään pelkkää sattumaa?

Alastomuudesta on syntynyt samankaltaista liikehdintää jo 1600-luvulla, jolloin rituaalinen alaston tanssiminen yhdistettiin noituuteen ja pakanuuteen. Voisi kuvitella, että kansojen kollektiivinen alitajunta pitää sisällään ja muistaa oikein hyvin tämän henkeen ja hengellisyyteen liittyvän vastakkainasettelun ns. ”oikean uskon” ja noitien sekä pakanoiden välillä – heitähän on vainottu ja tapettu vuosisatoja. Silti jo noina aikoina alaston vartalo representoi totuutta, joka menee syvemmälle kuin sosiaalinen tapa.

Nyt eletään kuitenkin kaksituhattakymmenlukua. Taideteoksen esittävyys ja arvomaailma liikkuvat ensisijaisesti (ellei toisin mainita) myös uskonnollisista ja hengellisistä kytköksistä vapaina. Shakespearen ja Cervantesin ajoista on moni asia myös ihmiskäsityksessä muuttunut. Luojan kiitos.

 

 

Jälkikirjoitus:

 

Työryhmä suunnittelee puolivakavissaan teoksen kylkeen Riisuttuna -oheistuotteita.

Kuinka olisi Riisuttuna rintaliivit – pelkkä ohut naru?

Tai Riisuttuna alushousut – sekin vain nirunaru?

Myös työryhmän sisällä vitsihuumoria herättänyt yleisöosaston kommentti siitä kuinka ihmisyyttään pitäisi jokaisen vähän hillitä on saanut kannatusta (paitsi heittoina työskentelyn välillä: Hillitse nyt ihmisyyttäsi, Essi) myös esimerkiksi rintanappina, näin:

En hillitse ihmisyyttäni. 

Petri Laukka. Kaiken tämän jälkeen käteen ei mielestäni kuitenkaan jää se pelko, josta koko keskustelu aikanaan kumpusi ensin taidekeskusteluna, sitten myöhemmin laajentuessaan arvokeskusteluna.

Vapaan journalismin tehtävä on tietysti seurata ja antaa tila. Kuitenkin pelosta puhuminen juuri tämän teoksemme lopputulemana on myönnettäköön hyvin pohjoispohjalaista. Se on juuri sitä samaa kyseenalaista turvallisuuden tunnetta lietsovaa negaatiosta käsin määrittelyn retoriikkaa, josta myös juuri pelko itse kumpuaa. Tuollaisesta nimeämisestä tulee sitä paitsi hyvin helposti itse itseään toistava kehä.

Toisin sanoen peloksi määrittely lisää juuri sitä rajoittuneisuuden ja ahtauden ilmapiiriä, jota Riisuttuna pelkkänä ajatuksena onnistuu jo nyt murtamaan.

Minulle Riisuttuna on ensisijaisesti vitalismin ja emansipaation puhetta.

Minulle sen teesi kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan Uskalla elää.

 

Kuva

”Minä olen vaginakuningatar”, sanoi tanssija Pippingsköld asettuessaan harjoitusten välissä valtaistuimelleen, ylös tikkaille. Alamainen Santos tervehtii.

 

 

 

Niille joiden kiinnostus heräsi vielä pari linkkiä Dupois´n teokseen:

 

 

Essi Kummu

Kirjailija tunnustautuu uskonnolliseksi ihmiseksi

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s