Parantava kosketus

Mä näen päivittäin työni takia alastomia ihmisiä. Ne ovat minulle tuntemattomia ja alastomuus kuuluu mulle työn takia arkeen ja olen tottunut siihen. Tänään minulla oli töissä sellainen tilanne, että minun täytyi kertoa eräälle ihmiselle, että hän on kuolettavasti sairas. Siis kertoa, että hän ei tule selviytymään siitä taudista, ja että tämä on dramaattista ja lopullista. Hän makasi siinä minun edessäni ja minä piirsin käsilläni hänen vatsaansa ympyrää, minä näytin että minkä kokoinen se on. Ja koska se oli vaikea asia sanoa, halusin sanoa sen koskettamalla. Se oli ainoa tapa näyttää hänelle, että kaikki minun empatia on hänen puolellaan, ja se oli myös ainoa tapa todeta asian vakavuus. Olemalla hiljaa ja antamalla pelkän kosketuksen kertoa se asia.

Kun minä tulin tänään tänne minulla oli tuo kokemus taustalla. Ja sitten tuossa lavalla te niin kauniilla tavalla kosketitte toisianne. Niissä duetoissa. Siinä kosketuksessa oli hellyyttä ja se oli niin kaunista. Se tuntui parantavalta ja puhdistavalta ja sen katseleminen teki hyvää.

 

Ote yleisöpalautteesta esityksen jälkeen.

Riisuttuna vielä tänä iltana ja huomenna klo 19.30.

Kuva

Valokuva: Pirjo Lempeä

(alastomien) miesten välisestä kosketuksesta

Kaksi päivää ennen ensi-iltaa kaupunginteatterin Pikisalissa työskentelee vuorokausirytminsä menettänyt, kahvilta ja tupakalta tuoksuva valosuunnittelija, tanssijoita, jotka ovat (teknisten muutosten aiheuttamien viivästymien takia) oppineet viihdyttämään toisiaan laserpannoilla, virsien on stage -tyyppisillä performansseilla (joissa hillutaan takapuoli hameen alta vilkkuen pitkin lavaa) ja naurunremakoilla.

Minkä lisäksi löytyy sekalainen seurakunta muuta porukkaa. Joku kantaa teatteriravintolasta lounasajan päätyttyä tingatut lämpimät keitot pimeään saliin, toinen kaipaa kahvia, jota ei saa mistään (kuinka Oulun kaupunginteatterin henkilökunta oikein selviää? Kuka on piilottanut henkilökunnan kahvinkeittimen? Täällä näännytään.)

Kuva

Uutta ääninaista lämmitetään hommaa varten, ja niin edelleen. Tunnelma on juuri kuten sen kuuluukin olla. Kaikki tapahtuu yhtä aikaa, mikään ei ole vielä valmista, aikataulut venyvät ja paukkuvat, tanssijoiden itsensä ja kehojensa lämpiminä pitäminen ei lopu vaan jatkuu, pakaroiden hieronta jumppapalloilla, venyttelyt, virret, koreografin merkinnät punaiseen muistikirjaan, muusikon kävely lavalla kaiuttimen kanssa ensin lavan vasempaan nurkkaan, sitten oikeaan, kirjailija tapansa mukaisesti vain istumassa tyytyväisen oloisena, ootsä nähnyt vielä sitä miesten tanssia, koreografi sanoo ohi kävellessä.

En, vastaan.

Odotan sitä. Istun ja odotan sitä.

En voi kirjoittaa mitään ennen kuin näen miesten koskettavan toisiaan alasti.

Viime viikon avoimissa harjoituksissa vierailivat Kaltion toimittajan lisäksi Petri Kauppinen ja koreografi Milla Virtanen, jotka antoivat palautetta teoksesta. Ammattilaisten huomioiden ja valmista hipovan teoksen ympärillä käytävän keskustelun lomassa huomasimme myös pienen puutteen.

Miehet eivät laisinkaan kosketa toisiaan.

”Miksi miehet eivät kosketa toisiaan? Miesten välinen kosketus on kyllä jäänyt täysin tutkimatta. Se on koskemattomien asioiden viimeinen linnake”, julistin sohvalta.

Sain osakseni nyökkäilyä, minkä jälkeen B pohti ääneen C:lle että mun pylly saattaa tuntua aivan erilaiselta kuin X:n kun se on niin karvainen (vakavaa nyökkäilyä, tyrskimistä). Se on sitäpaitsi hankalaa jos se menee sinne pyllyvakoon niin siitä saattaa tulla outo tunne, C vastasi ääni huojuen (mistä seurasi täydellinen repeäminen).

Olin onnellinen. Lavan rakentamisen ohessa miehemme vihdoin lähestyivät toisiaan ja sitten näin heidän myös tanssivan, se oli ihanaa ja huokailin kulisseissa kädet puuskassa ja unelmoin kaikkia semmoisia naisen unelmia, sitten se loppui, mutta en minä ollenkaan halunnut että loppui, se oli minun lempikohta, että miehet keskenään sillä tavalla, ihanasti, aivan alasti. Littaantuvatko toisen kivekset ja kikkeli toisen selkään kiinni nostossa?  Onko lähestymisvaiheessa ennen ensimmäistä kosketusta sellainen pieni, epäröivä hetki, jolloin kierrellään toista ennen kuin sydämet sulavat?

Oletteko te tehneet tätä vielä alasti, sanoin miehille ensitanssin jälkeen.

Ei olla. (pois kääntyviä selkiä, vältteleviä katseita, askeleita toiseen suuntaan, mukatekemistä)

No koska teette.

Mulla on nyt kyllä nyt tässä näitä kaapelihommia ajatuksissa. (väistö, väistö, väistö)

Voidaan me tehdä tänään jos ehditte.

No kun mulla on tässä nyt aika paljon kiirettä ja muuta. Katotaanko huomenna. (kävelee hakemaan ulkotakkiaan, ei katso silmiin, ajattele nyt vaan niitä kaapeleita.)

En voi siis kertoa miesten välisestä kosketuksesta alasti, sillä en ole nähnyt sitä vielä. Aikaa ensi-iltaan on kaksi päivää. Kun kaikki vihdoin tapahtuu Pikisalissa, olen Ruotsissa kirjallisuusfestivaaleilla esiintymässä, enkä näe. Kun ensi-iltajuhlissa vihdoin puhutaan asioista sellaisella tavalla, jota ei voi tässä päivittää julkisesti (mutta josta voi kirjoittaa proosaa, odottakaahan vain!) olen sosialiseeraamassa jossakin ruotsalaisessa lämpiössä jonkun författare Hans Johanin ja islantilaisen Jens Dönsdötterin kanssa ja kanadalaisen tiesmikäHelenan kanssa, mutta en kuule, mitä suomalainen mies oikein ajattelee juuri sillä hetkellä, kun toinen koskettaa selän kautta ja tulee niin kovin lähelle täysin alastomana.

Jos olet lukenut tämän päivityksen tänne asti ja odottanut, että otsikko lunastaa itsensä, että alastomat miehet vihdoin koskettavat toisiaan, sinua on huijattu.

Mutta niin on minuakin. Mitään ei tapahdu. Kirjailijan naisen tunteilla vain leikitään täällä. Itse joutuu kuvittelemaan kaiken. Joku tekniikan avustajaihminen vain kuljettaa pöytää paikasta a paikkaan b, loputtomasti, kuin jossakin surrealistisessa elokuvassa, katsotaan positioita, valoja, kaikki vääntyy, joku nauraa taas, minä istun ja odotan alastomien miesten tanssia sillä se on luvattu minulle mutta täällä sitä vaan liikutellaan lavasteita ja pöytiä ja niin edelleen aivan loputtomasti, on aukeava kevät, myrskyää, puut heiluvat ja niin edelleen ja niin edelleen, mutta minä nyt vain haluaisin tietää mitä suomalainen mies oikein ajattelee juuri sillä hetkellä, kun toinen koskettaa. Alasti.

Kuva

Ylläoleva kuva on työhuoneeni seinältä. Kuvassa Erno Paasilinna poseeraa Oulussa kyltin vieressä sinä päivänä, kun on päättänyt jättää Oulun. Paasilinna ei ole halunnut riisua kuvaa varten.

Essi Kummu

En hillitse ihmisyyttäni

Elokuvaohjaaja Saara Cantell lanseerasi kuluvalla viikolla hienon termin.

Se on NP eli näkemättä paska.

Cantell kirjoitti kärjekkään kolumnin sen jälkeen kun hänen uusin lastenelokuvansa Onneli ja Anneli sai Kaija Juurikkalalta haukut.

Vasta myöhemmin paljastui, ettei Juurikkala ollut edes nähnyt kyseistä elokuvaa. Kyseessä olevan elokuvan sijasta Juurikkala oli siis esitellyt asennettaan lastenelokuvaa kohtaan, ei kokemustaan kyseisestä elokuvasta.

Symppaan Cantellia. Ymmärrän hänen kokemuksensa hyvin, ja uskonpa, että NP lämpenee aika pian paitsi taiteentekijöiden myös sen kuluttajien perussanastoksi, sillä se on yksinkertaisesti käyttökelpoinen eli käyttis.

Vaikkapa näin:

–       Näitsä sen Tuomiston uusimman biisin.

–       Ää emmä jaksanu. Mä luulen sitäpaitsi et se on ihan änpee.

Tai (teinit ringissä):

–       M sanoin siitä Trierin uusimmasta saman tien et se on NP (jonka jälkeen molemminpuolista hyväksyvää nyökkäilyä, sitten minuuttien hiljaisuus, tupakointia ja rinkiin sylkemistä).

Tai:

–       Lapset. Nyt heti telkkari kiinni.

–       Ei. Et voi tehdä tätä! Se on viikon tärkein ohjelma! ÄITI!

–       No,no. Se on kuitenkin NP.

–       Mikä? Siis mikä?

–       Yks vaan. Semmoinen aikuisten juttu.

Kuva

Ylläoleva kuva on Kajaanin harjoituksista. Riisuttuna –teoksella on ollut nyt kaksi yleisöä.

Ensimmäinen yleisöryhmä on se, jolla on mielipide teoksesta jo ennen kuin on sen nähnyt.

NP-ryhmä on omansa, ja sitten ovat myös kulttuuriliberaalit, poliittiseen tai uskonnolliseen katsantokantaan katsomatta.

Toinen yleisöryhmä on nähnyt teoksen. Avoimet harjoitukset pidettiin Kajaanissa Generaattorilla viime viikolla. Ilmaiseen harjoitukseen saapui arviolta pari-kolmekymmentä innokasta katsojaa.

Varsinaisen esityksen jälkeen keskustelu kävi vilkkaana kokonaisen tunnin. Kajaanilaisen Routa nykytanssin tuotantoryhmän tiedottaja Minna sanoi jälkeenpäin, että tämänkaltainen keskustelu oli täysin poikkeuksellista. Keskustelu olikin tiheää ja laadukasta ja jatkui loputtomiin, eikä työryhmää, joka istui esityksen päätyttyä yleisöä vastapäätä heitelty esineillä eikä ennakkoluuloilla. (Allekirjoittanut istui yleisön puheenvuorojen ääressä lamaantuneena. Hän oli luultavasti ehtinyt jo omaksua netissä käytävän keskustelun tason ja odotti sitten sitä laatua, mutta toisin kävi.)

Mieleenpainuvimpina jäivät mieleeni kaksi mielipidettä. Toinen oli erään kulttuuria suurkuluttavan herrasmiehen ajatus siitä, kuinka ”te yhdessä kohtaa liikuitte tuolla kuin koneet, mutta eihän ihmiskeho ole mikään kone, ja sitten myöhemmin tässä teoksessa mukaan tuli se tärkein, eli henki.”

Myös toisen muistan. Eräs Kainuuseen Etelä-Suomesta muuttanut naisihminen kertoi tietävänsä kokemuksesta, että tämänkin teoksen vastaanotto olisi täysin erilainen esimerkiksi Helsingissä, missä vastaavaa on ennenkin ollut ja tulee olemaan. Minkä jälkeen hän korotti ääntään ja sanoi: ”Mää olen asunu täällä neljä vuotta ja voi vittu.” Hän itse nauroi tämän julkisen purkauksensa jälkeen, ja niin tekivät kaikki muutkin. Avoimet harjoitukset ja yleisökeskustelu olivat molemmat omanlaisiaan teoksia. Molemmista ammensi. Kiitos keskustelijoille laadukkaasta, rehellisestä ja antautuvasta palautteesta.

 

Petri Laukka kirjoitti sanomalehti Kalevassa 26.2. viitaten teoksestamme käytävään keskusteluun, kuinka on murheellista, että oululaisen kulttuurikeskustelun lopputulos on pelko.

En ole tästä Laukan kanssa samaa mieltä.

On selvää, että Tuomiston teoksen ympärillä käyvä kihinä on jo itsessään itsenäinen teos ennen varsinaista kantaesitystä. Teoksella on siis paitsi kaksi yleisöä, myös kaksi toteutunutta, itsenäistä muotokieltä ja taiteellista lopputulemaa. Käyty keskustelu on yksi niistä ja toinen on taide itse.

Ensin aihe (alastomuus) kriminalisoitui, sitten se politisoitui. Olen huomannut, että alastomuus on aihe, joka näyttää aina suoraan takaisin peilin tavoin puhujan itsensä.

Tämä tapahtuu aina. Poikkeuksia ei ole. Kuuntele jonkun puhuvan suhteestaan alastomuuteen ja Pim – hän on puhunut itsensä (arvomaailmansa, suhteen itseensä ja muihin, suhteen seksuaalisuuteensa ja läheisyyteensä, hän on puhunut traumansa, omansa sekä yhteisön) täysin näkyväksi.

Lapset ja alastomuus –keskustelu esimerkiksi nosti esille kokonaisen yhteisön elävää, piilossa käymistilassa olevaa painetta. Pedofiliapuheet hämmästyttivät ensin työryhmää, mutta sittemmin keskusteltuani erään kustannusalalla pitkään toimineen ihmisen kanssa kuulin, että suuressa osassa uusista tarjottavista käsikirjoituksista (hän työskentelee isossa, etabloituneessa kustannustalossa) käsitellään pedofiliaa. Näyttää siltä, että aihe on tarjottavien romaanikäsikirjoitusten kohdalla buumi.

On pelottavaa ajatella, mistä se kertoo.

On pelottavaa katsoa silmiin tätä yhteisöä, jossa elän. Teos toimii myös tällaisen paineen filtterinä.

Mutta yksistään pelottavaa se ei ole. Jo pitkään alas painettu ääni, sellainen, joka ei pelkää alastomuutta, ei omaansa eikä muiden, on herännyt ja noussut. Tuo ääni kannustaa, antaa tukensa ja purkaa syntynyttä konfliktia vitsailemalla aiheesta (Oulun kirjailijaseuran puheenjohtaja eilisessä kokouksessamme: ”Jaahas. Käydäänpä ensin nämä viralliset asiat ja riisuudutaan kaikki vasta sitten.”)

Näen keskustelun teoksen ympärillä elävänä taideteoksena, jota ei ole vielä sinetöity kiinni, joka jatkuu. Olen asunut Oulussa nyt 18 vuotta ja kaupungin ilmapiirissä juuri tänä talvena tapahtunut havahtuminen on jotakin sellaista, jota vastaavaa en ole näiden vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana kokenut – puhun nyt siitä kuinka kulttuuriliberaalit nostavat päätään ja vaativat tulla kuulluiksi.

Olen nähnyt ympärilläni täysin ennakoimatonta uutta rohkeutta, uusia avautuvia ääniä, puheenvuoroja, kannanottoja ja aatteellista ympäristöä, jota en tiennyt tässä mittakaavassa alueella edes olevan. Kokemus on kokonaisvaltaisesti vahvistava. Olen tutustunut uusiin puhujiin, jotka ovat nousseet ylös sekä paikallisesti että valtakunnallisesti (kiitän blogista saamastani runsaasta palauteesta. Yli 7000 klikkausta parissa kuukaudessa on ihan tajuton määrä ja kertoo ilmiön mittakaavasta).  Puhun nyt taiteilijoista, poliitikoista, älyköistä, ystävistä ja kylänmiehistä täällä ja muualla.

Tällä hetkellä myös Oliver Dupois´n alaston tanssiteos Tragedié on herättänyt täysin identtistä liikehdintää Ranskassa, missä eräs kaupunginjohtaja kielsi teoksen käyttäen samankaltaisia perusteluja, joilla teostamme kohtaan on hyökätty.

Riisuttuna ja Tragedié ovat identtisiä ilmiöinä.

Sattuma herättää maagisen ajattelun mahdollisuuden: onko niiden rinnakkaisuus, samanaikaisuus maasta ja sijaintipaikasta huolimatta sittenkään pelkkää sattumaa?

Alastomuudesta on syntynyt samankaltaista liikehdintää jo 1600-luvulla, jolloin rituaalinen alaston tanssiminen yhdistettiin noituuteen ja pakanuuteen. Voisi kuvitella, että kansojen kollektiivinen alitajunta pitää sisällään ja muistaa oikein hyvin tämän henkeen ja hengellisyyteen liittyvän vastakkainasettelun ns. ”oikean uskon” ja noitien sekä pakanoiden välillä – heitähän on vainottu ja tapettu vuosisatoja. Silti jo noina aikoina alaston vartalo representoi totuutta, joka menee syvemmälle kuin sosiaalinen tapa.

Nyt eletään kuitenkin kaksituhattakymmenlukua. Taideteoksen esittävyys ja arvomaailma liikkuvat ensisijaisesti (ellei toisin mainita) myös uskonnollisista ja hengellisistä kytköksistä vapaina. Shakespearen ja Cervantesin ajoista on moni asia myös ihmiskäsityksessä muuttunut. Luojan kiitos.

 

 

Jälkikirjoitus:

 

Työryhmä suunnittelee puolivakavissaan teoksen kylkeen Riisuttuna -oheistuotteita.

Kuinka olisi Riisuttuna rintaliivit – pelkkä ohut naru?

Tai Riisuttuna alushousut – sekin vain nirunaru?

Myös työryhmän sisällä vitsihuumoria herättänyt yleisöosaston kommentti siitä kuinka ihmisyyttään pitäisi jokaisen vähän hillitä on saanut kannatusta (paitsi heittoina työskentelyn välillä: Hillitse nyt ihmisyyttäsi, Essi) myös esimerkiksi rintanappina, näin:

En hillitse ihmisyyttäni. 

Petri Laukka. Kaiken tämän jälkeen käteen ei mielestäni kuitenkaan jää se pelko, josta koko keskustelu aikanaan kumpusi ensin taidekeskusteluna, sitten myöhemmin laajentuessaan arvokeskusteluna.

Vapaan journalismin tehtävä on tietysti seurata ja antaa tila. Kuitenkin pelosta puhuminen juuri tämän teoksemme lopputulemana on myönnettäköön hyvin pohjoispohjalaista. Se on juuri sitä samaa kyseenalaista turvallisuuden tunnetta lietsovaa negaatiosta käsin määrittelyn retoriikkaa, josta myös juuri pelko itse kumpuaa. Tuollaisesta nimeämisestä tulee sitä paitsi hyvin helposti itse itseään toistava kehä.

Toisin sanoen peloksi määrittely lisää juuri sitä rajoittuneisuuden ja ahtauden ilmapiiriä, jota Riisuttuna pelkkänä ajatuksena onnistuu jo nyt murtamaan.

Minulle Riisuttuna on ensisijaisesti vitalismin ja emansipaation puhetta.

Minulle sen teesi kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan Uskalla elää.

 

Kuva

”Minä olen vaginakuningatar”, sanoi tanssija Pippingsköld asettuessaan harjoitusten välissä valtaistuimelleen, ylös tikkaille. Alamainen Santos tervehtii.

 

 

 

Niille joiden kiinnostus heräsi vielä pari linkkiä Dupois´n teokseen:

 

 

Essi Kummu

Kirjailija tunnustautuu uskonnolliseksi ihmiseksi

 

Residenssielämää

20.2.14

Kajaani. Residenssiviikko, päivä 4.

Ensimmäinen läpimeno.

Pomppuharjoitusten jälkeen koreografi kantaa eilen ostetut roolivaatteet paikalle ja tanssijat pukevat asut ylleen.

Kuva

Mies riisuuntuu.

Mitä voi sanoa siitä minkä näen sitten. En osaa sanoa syytä siihen, miksi alaston tanssiminen on niin vaikuttavaa. Yksi syy siihen on luultavasti ensin se, että näen ihmisen alastomana sellaisissa asennoissa, eleissä ja energiassa, joissa en itse ole saanut liikkua ja tulla nähdyksi.

Alastomuuteen liittyy minulla suojaava ele, suojan tarve tai suojan tunne. Minulle alastomuus ja suoja liittyvät yhteen.

Mutta he kulkevat ilman suojaa. Haluan sanoa sen vielä. He eivät suojele itseään millään tavoin. He kulkevat täysin suojattomina ja sellainen on aseista riisuvaa. Mitä tahansa mielikuvia minulla onkin ennen kuin olen nähnyt tätä alastonta tanssimista, minun on laskettava ne kaikki alas. En halua sitä, en toivo sitä, asetun ainoastaan katsomaan, en anna sille lupaa tapahtua, mutta kun he kulkevat suojaa vailla, tämä sama tapahtuma toteutuu hetken ajan myös minulle.

Katsellessani heitä kuljen pienen matkan ilman suojaa. Voin istua tässä katsomassa tai voin lähteä pois – tiedän, että he nauttisivat alastomasta tanssistaan ihan yhtä paljon myös ilman minua. Juuri tämä antaa minulle katsojana tilan. On tärkeää että se altistumisen tila, jossa tanssijat ovat (tämä mitä he juuri nyt tekevät vaatii valtavasti poikkeuksellista luottamusta ja rohkeutta) ei ole riippuvainen minusta.

He eivät tarvitse minulta mitään.

He eivät astele lainavaloilla. En sano, etteikö epävarmuus, virheen mahdollisuus tai hauraus olisi läsnä. Ne ovat läsnä. Oi kyllä minä ne näen myös, mutta Ihminen, joka astuu lavalle ja kantaa itsensä uljaasti ja täysin suojattomana ja vielä nauttii siitä täysin häpeilemättömästi tihkuen ihohuokosistaan vitalismia riisuu minua.

En ole edes alkanut puhua siitä henkilökohtaisesta, joka avautuu tunnemuistissa, kun näen kahden alastoman koskettavan tai kantavan toisiaan. Koska sille ei ole sanoja, en myöskään aio puhua siitä. Sen sijaan lasken kämmenet kasvoilleni pitelemään päätäni paikallaan ettei se putoaisi ja kolahtaisi lattialle.

21.2.14 Kajaani

Et sinä missään baarissa ollut, sinä olit Mummon suklaapuodissa! Huudahti tanssija Santos kun leuhkin sille rohkeasta irtiotostani. Eilen en saanut juuri mitään aikaiseksi. Katselin Riisuttuna-teoksen läpimenoa, melkein kaksi kokonaista vetoa, se toinen jäi vajaaksi kun aika loppui kesken, enkä ollut millään tavalla hyödyksi työryhmälle. Katsomassa ollut Kira sanoi pippelin ja tukan heiluttamista huumoriksi.

Kuva

Harjoituksista. Vasemmalta Jarkko Lehmus, Otso Lähdeoja, Salla-Maria Santos, Heli Pippingsköld.

Tulen teoksesta niin emotionaalisesti veteläksi, etten saata sitten enää kirjoittaa. Illalla mentiin Santoksen ja Pipparin kanssa katsomaan Eino Saaren Tabu, näytelmä kuolemasta (onneksi en tiennyt aiheen synkkyyttä, itsemurhia, surua, ennen kuin oli jo liian myöhäistä) olin juonut kolme viiniä ja teoksessa tarjottiin tequilaa, joten olin käytännössä aika humalassa.

Essi Kummu

Entä jos alastomuus ei olekaan pornoa?

Olen Riisuttuna-esityksen työryhmän jäsen, vastaan esityksen musiikista ja äänisuunnittelusta. Esiinnyn myös teoksessa.

Olen epäuskoisena seurannut esityksestä noussutta mediakohua. Alastomuus on tietty arka asia, mutta keskustelun eriytyminen itse esityksestä ja sen sisällöstä aivan omaan median (ja nyttemmin poliitikkojenkin) tarpeita vaalivaan nostatukseen on aivan ällistyttävää.

Olen vilkuillut artikkeleita ja noita satoja nettikommentteja, joita alkuperäisestä lehdistötiedotteesta on virinnyt. Perusoletus näyttää olevan se, että esitys on luonteeltaan pornograafinen ja moraaliton. Yhteisiä varoja ei missään tapauksessa saisi tuhlata moiseen haureuteen. Esitys on myös tekotaidetta, jossa käytetään alastomuutta – eikun seksiä – myyntitykkinä. Ja aina joku muistaa myös olla huolissaan Kaupunginteatterin penkkien puhtaudesta. Nyt viimeisenä on sitten oltu huolissaan lastensuojelusta ja haluttu esitykseen k-18 ikäraja.

Surullista on se, että kukaan ei tähän mennessä ole ollut kiinnostunut itse esityksen sisällöstä. Polemiikki on erkaantunut asiayhteydestä. Ketään ei näytä kiinnostavan mitä lavalla itse asiassa tulee tapahtumaan? Tai miksi tällainen teos on tekeillä? Mistä se kumpuaa ja mitä se käsittelee?

Jos on alastomuutta sen on oltava pornoa. Tämä surullinen kaava näyttää niin todelta reaktioita lueskellessa. Pornoteollisuus on onnistunut saamaan yksinoikeuden alastomaan kehoon. Alastomuus voi olla vain tunteetonta, kaavamaista panemista, joka kaksinaismoralismin nimissä on samalla kiellettyä ja ylikulutettua. K-18 ikäraja on Suomen elokuvateollisuudessa korkein käytetty ikäraja. Sen saa hardcore pornografiaa ja äärimmäistä väkivaltaa sisältävät elokuvat.

Mitä tällä on tekemistä Riisuttuna-teoksen kanssa? Teoksessa ei ole väkivaltaa eikä siinä ole pornografiaa. Esityksessä on tanssia. Kehoja, muotoa, musiikkia. Ilmaisua, ihmisenä olemisen tutkimista ja sen kommunikoimista yleisölle.

Alastomana esiintyminen on hauras asia. Itse en ole koskaan ennen ollut julkisesti alasti. Harjoitusprosessi on ollut hidas, varovainen. Olemme tutkineet mitä tarkoittaa ottaa vaatteet pois ihmisten edessä, mitä jää jäljelle, mitä tulee esiin. Taiteilijana oleminen vaatii rehellisyyttä. Itseään kohtaan, elämää kohtaan. Kun esiinnyn alasti annan monien suojaverhojen pudota, olen yleisön edessä sellaisena kuin satun olemaan. Se ei ole helppo asia, mutta tuo raja-alue on minulle tärkeä tutkimuskohde. Miksi emme antaisi myös yleisölle mahdollisuutta kokeilla tätä rajaa?

Taideteos on ehdotus. Se kumpuaa asioista, jotka taiteilija kokee itselleen tärkeiksi. Oma kokemus ohjaa havaintoa, intuitiota, yritystä kommunikoida jotain, minkä olen maailmassa havainnut ja tärkeäksi kokenut. Suomessa laki määrittelee ne rajat, joiden sisällä asioita voi tehdä. Riisuttuna-teos toimii näitten rajojen sisällä, ja sillä on oikeus omaan ehdotukseensa, ilmaisuunsa, tapaansa olla. Se ei ole kaikkien makuun, mutta kenenkään ei ole mikään pakko tulla esitykseen.

Missä on se suvaitsevuus, joka antaa sellaisten asioiden tapahtua, jotka eivät välttämättä itseään kiinnosta? Mikä tekee alastomuudesta niin suuren mörön, että se niputetaan heti väkivallan, neuroottisen seksuaalisuuden, tapainturmeluksen tai ties minkä kauhukuvan kanssa samaan kategoriaan? Mikä alastomuudessa pelottaa?

Riisuttuna-työryhmä pyrkii tekemään taiteellisesti mahdollisimman korkeatasoisen teoksen. Teoksen esityksen kautta annamme sen myös julkisesti puitavaksi ja kritiikin kohteeksi. Esityksen nähnyt voi todeta sen hyväksi, huonoksi, tärkeäksi, turhaksi, koskettavaksi tai tyhjäksi, tai ihan mitä muuta vaan sattuu tuntemaan.

Alastomuus-teemalla ja sen porno-johdannaisella mässäily ja irtopisteiden keräily ennen kuin mitään on nähty lavalla tuntuu minusta ankealta.

Otso Lähdeoja, säveltäjä, FT.

Otso Lähdeojan teksti Kalevassa 11.2.2014

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 11.2.2014

”Tämäkin säälittävä naurettavuus on mielestäni vain alkusoittoa ihmissuvun lopulliselle tuhoutumiselle”.

http://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/riisuttuna-tyoryhman-jasen-liittyyko-alastomuus-vain-peseytymiseen-ja-seksiin-suomessa/655975/?comments=60#c3180747

työryhmän puolesta kiitän Kalevan lukijoita kommenteista. Oululainen taiteilijaprofessori Pirjo Yli-Maunula kertoi facebook-sivullaan harkitsevansa solidaarisuusriisumista taiteilijoiden saaman mielipideryöpyn tähden. Solidaarisuusajatus Yli-Maunulalle.

Ja tänä aamuna 11.2. Kaleva uutisoi: ”Jos Oulun musiikkijuhlien Riisuttuna-tanssiesitykseen ei tule vähintään 16 vuoden ikärajaa, aikoo sivistys- ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Matias Ojalehto (kesk.) esittää tuen leikkaamista Oulun musiikkijuhlien seuraavalta kaudelta.”

http://www.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/ojalehdolta-kova-ukaasi-alastomalle-esitykselle-ikaraja-tai-tuki-pois/656108/

http://yle.fi/uutiset/kohuteos_kiihdyttaa_tunteita_jo_ennen_ensi-iltaansa_alastomuus_on_edelleen_tabu/7080098

Huomenta teillekin. Tässä mietin, missä olisi lähin avanto, voisi tehdä hyvää vähän kastautua.

Essi Kummu

Tanssiteoksen kriminalisoiminen on voimakas ele

Kalevassa 6.2. julkaistun artikkelin mukaan Itä-Suomen rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen pitää Riisuttuna –tanssiteosta lakia rikkovana, koska sen osallistumiseen ei ole ikärajaa.

Tolvanen on etukäteen huolissaan myös teoksen mahdollisesta seksuaalisesta luonteesta. Hän pohtii, voiko teos julkisesti loukata sukupuolisiveellisyyttä, ja mahdollisesti vielä alastomien lasten läsnä ollessa.

Alastoman tanssiteoksen kriminalisoiminen on voimakas ele. Se kertoo pelko- ja häpeäkulttuurin läpäisemästä suhteesta kehollisuuteen ennemmin kuin Suomen lain asetuksien ylittämisestä.

Tutkija Taina Kinnusen mukaan Pohjois-Pohjanmaa on maailman kosketuskammoisinta seutua. Sotien jälkeen sylittä kasvaneita on paljon. Tämä jos mikä aiheuttaa eheytymisen tarpeita kehotietoisuudessa.

Riisuttuna -harjoitukset

Ajatusta vasten on erityisen herkullista työstää Riisuttuna -teosta juuri tällä maaperällä, jolla on maine teknologian ja yliopiston kotipesänä. Lentokentällä Ouluun saapuessa pinkin värinen mainoskyltti lupaa: ”Tervetuloa älykkääseen kaupunkiin”. Alastomuus on ihmisyyteen kuuluva peruselementti, josta ainakin ensiajatuksella tekniikan ihmeet, internetin etäisyys tai älyllinen askartelu ovat kovin kaukana.

Ennakkomarkkinoinnin mukaan teos pohtii ihmisyyteen kuuluvia rooleja ja käyttäytymismalleja. Teoksen saamasta huomiosta ennen varsinaista esitystä voi päätellä, että ei vain Pohjois-Pohjanmaa, vaan koko Suomi on maailman kosketuskammoisinta seutua ja kehotietoisuuden eheyttävän kokemuksen tarpeessa.

Koska varsinaisesta esityksestä ja sen mahdollisista rikkomuksista sukupuolisessa siveyskäyttäytymisessä ei voi vielä puhua – esitys on parhaillaan tekovaiheessa, käytännössä se ei siis ole vielä edes valmis – voi puhua siitä ilmapiiristä ja asenteellisuudesta, johon kyseinen teos on syntymässä.

Ihmisen varhaishistoriasta asti alastomuudella on ollut suuri rooli kaikessa perustavimmassa syntymästä siirtymäriitteihin. Alkukantaisimmissa heimokulttuureissa alastomuus näyttelee yhä ratkaisevaa osaa. Alastomuuden liittäminen pelkkään seksuaalisuuteen on julma katsantokanta ihmisyyteen ja kehollisuuteen, puhumattakaan ihmisen tunne-elämästä ja psyykestä – onhan niin, että ihmiskeho on tärkein tunnemuistin välikappale.

Etukäteen käydyn keskustelun puitteissa voisikin kysyä, onko niin, että alastomuus koskettaa suomalaisen arkea vain kahdessa tilanteessa: peseytyessä ja kun aiotaan harrastaa seksiä.

Ja kun Riisuttuna-teoksessa ei ainakaan peseytymisestä näytä olevan kysymys, siitä tehdään rikos. Käsittääkseni vielä useissa kodeissa vanhemmat ja lapset sentään kuitenkin saunovat yhdessä.

Uutiskynnyksen ylittävä asenteellisuus teoksen ympärillä kertoo enemmän suomalaisesta kehokokemuksesta kuin teoksesta itsestään.  6.2. Helsingin Sanomat otsikoi, että Riisuttuna -teokseen saa osallistua vain alasti. Tieto pitää paikkansa – ainoastaan joidenkin kaavailtujen esitysten osalta.

Myös journalismin alhainen medianlukutaito hämmentää. Näen jo mielessäni radio- tai lehtitoimittajan katseen Oulun Musiikkijuhlien esitettä lukiessa: Alastomuutta! Mitä! Seksiä! Ja vielä julkisesti!

Essi Kummu, kirjailija

Riisuttuna –teoksen työryhmän jäsen