How a trained soul shines from one’s breast

This morning I am determined to be on time for the dancers’ morning practice.

It’s a practice that touches my spine somehow (”imagine you have three spines and you´re moving all of them”, the instructor tells us)  and also this practise has something to do with imagined water, where we always go to move our bodies.

Very nice. But not this morning. When I walk into the studio I see only women. All the men of the group are sick and also the other woman dancer has temperature. I´m glad the piece is so ready so that nobody is really panicking, not an easy thing having time off when the training season is on its hottest.

Only yesterday I saw a Norwegian TV-show that suggested that the strongest women in the world are Finns.

Maybe true. Only women left now. Haha. (Exept the man working with the lights.  He is fine, my theory proven wrong maybe.)

When I started my work as a writer in this dance piece I thought that at some point I would definitely have themes like sexuality, taking my own space (as a woman), femininity and gender. I was right. I have taken part of the rehearsals and said hello to all of these themes one at a time, they´ve surely taken their place one by one. There is so much language and thought in movement. For me dancing is poetry. It is philosophy. And every now and then movement has thesis, and if there is focus and thought in movement, the thesis grows to be strong. Then it´s absolutely breathtaking to see what happens – how a trained soul starts to shine beautifully from one’s breast.

I can hardly think anything as beautiful as that moment, when a dancer and her thought, the bare movement and the body become one. Simple. Pure. Focused. There is also a great difference between someone dancing with her clothes on or without them. The difference is in the memory of the viewer. When waching someone dancing naked or touching the other naked on stage you suddenly, no, your skin suddenly remembers. It is the memory of the skin, very intimate, also very private, then the dancer finishes, the lights go off, maybe applauses, you get up and go home but your memory is now awakened and it has so much to tell you.  So many words – said without words.

EK

Mainokset

Lihan kirjoitusta

Koska suurin osa ystäväpiiristäni koostuu eri alojen ammattitaiteilijoista, olen päätynyt työskentelemään niin muusikoiden, tanssijoiden, kuvataiteilijoiden kuin näyttelijöidenkin kanssa produktioissa, joiden valmistuminen ja tuottaminen (jota olen opetellut näissä työryhmissä tahallani, siitä taidosta kirjailijalla ei koskaan voi olla ainakaan haittaa) on rytmittänyt kirjallisten teosten syntymistä.

Voisi kai sanoa, että kirjallinen työni lomittuu säännöllisen epäsäännöllisesti poikkitaiteelliseen työskentelyyn. Olen kirjailija, joka työskentelee myös muiden taiteiden alueilla kuin kotonaan.

Produktiot tipahtelevat kohdallani joko – kuten Riisuttuna –teoksen kohdalla –tahallaan, osin omasta aloitteestani (jos näen kiinnostavan ihmisen, keksin kyllä tekosyyn mennä hänen luokseen ja puhua, kuten tein Satu Tuomiston kohdalla. Yhteisen nimittäjän, energian tai voiman nimittäin tuntee nahoissaan. Se on voimakas olo ja tuntuu jo semmoisenaan aivan palkinnolta) tai sitten ystävien keskinäisen sanaharkan tuloksena.

Kristian Smeds tuskin oli väärässä sanoessaan, että kaikki onnistuneet työryhmät lopulta edellyttävät aina ensisijaisesti hyvää kemiaa ja ystävyyttä. Niin minäkin uskon. En suostuisi työskentelemään oman alansa huippuammattilaisen kanssa, jos en viihtyisi hänen seurassaan.

Ihmiset resonoivat toisiaan kuin soittimet. Minulle kirjoitus on ensisijaisesti kehollisuutta. Teksti syntyy minunlaiselleni ihmiselle kävelemällä, tanssimalla, liikkumalla, hikoilemalla. Jos en ole sijainnut kehossani, en osaa sanoa, mitä ajattelen, tai en ikään kuin muista omaa kieltäni, omaa tapaani ajatella ja tulen kielettömäksi. Vasta kehollisuuden jälkeen koen kirjoittaessani kuvia ja musiikkia. Kieltä ajattelen oikeastaan aivan viimeiseksi, ja sitten kun ajattelen, tulee kieli minulle verenkierron kautta. Se on vähän kuin hengitystä. Sillä on orgaaninen luonne.

Olen aina suosinut kehollaan tai kuvalla työskenteleviä työkavereina kirjailijoiden sijaan, sillä se on minulle luonnollisempaa. Kirjailijoiden seurassa tulee liian helposti leijuva olo. Yhdenkin kanssa onnistuin eksymään lähikauppaan. Silloin näin vain tähtiä ja avaruutta, mikä oli tietysti täysin hänen vikansa.

Sitten menimme autoon, hänen piti ajaa meidät jonnekin, mutta hän eksyi, hän sanoi minulle: ”Katso nyt. Ei meidän kannata matkustaa yhdessä. Tästä ei tule yhtään mitään.” Naurettiin. Tuli turvattomuuden tunteita, en ole niitä jotka jaksavat jatkuvasti kärsiä maailmantuskaa.

Toisen kirjailijan seurassa istuimme hiljaa, emmekä osanneet puhua, olimme jossain perustavassa asiassa liian samanlaisia, vaikkemme oikein muuten tulleetkaan toimeen, hän oli joka asiassa kanssani eri mieltä, mikä ei oikeastaan haitannut meitä kumpaakaan. Keskinäisen kunnioituksen pystyy aistimaan. Sen tunnistaminen onnistuu oikein hyvin myös istumalla.  Hän on ainoita ihmisiä (no ei ainoita, on myös eräs kiva elokuvaohjaaja) joiden seurassa alan aistia värejä. Jälkimmäiselle en ole kehdannut kertoa. Hän luultavasti pitäisi minua vain outona.

Synestesiasta, aistien sekoittumisesta, kirjoitetaan liian aivan vähän.

Synesteettinen kokemus on sellainen, että istun Tampereella Runo-kahvilassa ja Risto Ahti tulee yhtäkkiä sinne. Kun Risto puhuu, näen värejä ja muotoja hänen puhuessaan ja siten ymmärrän täysin mistä ja miten hän puhuu. Se on aivan uskomaton ja tietysti aivan erityinen kokemus. Ehkä synesteettinen näkeminen, aistiminen, maistaminen, kuuleminen sallitaan enemmän runoilijoille kuin prosaisteille. Ehkä minua tämän kirjoitukseni jälkeen pidetään vähän jälkeenjääneenä. En voi siinä auttaa. Ennemmin tai myöhemmin paljastuisin joka tapauksessa. Olkoon tämä Riisumista. Kerran oli yksi lööppi jossa joku realityesiintymiskilpailuun (kyllä, se on yhdyssana!) osallistuva nuori laulaja kertoi näkevänsä värejä laulamisen aikana. Tiesin, että hän olisi varmasti hyvä siinä mitä teki, vaikka en seurannut ohjelmaa. Ja eikö Sibeliuskin nähnyt.

Kirjailijoita on yhtä paljon ja yhtä erilaisia kuin ihmisiäkin, eikä voi tietenkään sanoa että kaikki heistä ovat samalajisia. Sama pätee varmaan tanssijoihin. Kuitenkin huojennus on käsin kosketeltava, kun pääsen Riisuttuna –työryhmän kanssa vihdoin samaan tilaan ja saan olla tekemisissä kehollisuuden ja liikkumisen kanssa. Liikun mukana alkulämppäreissä, osallistun meheviin keskusteluihin työn edetessä (oi kyllä. He puhuvat kuin enkelit.) ja jaan työryhmän hämmennyksen siitä, että juuri tämä moderni tanssiteos rikkoo valtakunnallisen uutiskynnyksen ennen kuin on edes valmis ja kantaesitetty.

Mikä on varmasti lajissaan harvinaistapaus.

Jo nyt Riisuttuna teosta verrataan mediassa Jumalan teatteriin.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/paska_juttu_-_jumalan_teatteri_oulussa_44112.html#media=44113

Vertaus tietysti hämmentää työryhmää. Kysymyksessä on siis alastonta tanssimista, mikä sinällään ei hämmennä vielä yleisöä, kukaan ei esimerkiksi aio käydä kenenkään kimppuun, ulosteitakaan ei ole harkittu.

Uutisoinnin mukaan vielä esiintyjien alastomuutta hämmentävämpää on se, että esitykseen saa halutessaan (väärinlukijat, huomatkaa, halutessaan, sitä ei edellytetä) osallistua alasti.

Minun piti tässä postauksessa alun perin kirjoittaa jotakin siitä, minkälaista on olla mukana kirjailijan ominaisuudessa tanssiteoksessa ja roolistani teoksessa myös, mutta tästä kirjoituksesta tuli jo näin pitkä. Ehkä jatkan ensi kerralla samasta aiheesta tai sitten en.

Loppukevennykseksi vielä linkki Kalevan uutiseen ja suomalaiseen yleisöön, jonka replikointi on täysin jäljittelemätöntä. Nauroin sille pitkään ja lämpimästi.

”Minä olen myös sitä mieltä, että pittää olla edes jonkinlainen suoja takapuolen alle katsomossa. Kangastuolit siellä ryöttyy. Hyi.”

http://m.kaleva.fi/uutiset/kulttuuri/musiikkijuhlien-tanssiesityksessa-yleiso-voi-olla-alasti/653641/?comments=40#c3124350

Essi Kummu

Tabuja

Päivät 8 ja 9 (luonnoskirjasta)

Mitä voin sanoa.

Tanssiteos, jossa riisutaan vaatteet pois aiheuttaa tekijöissään levollisuutta.

Luit oikein. Levollisuutta. Otso sanoi, että sen jälkeen kun hän alkoi viihtyä lavalla alasti, on se vaikuttanut arkeen rauhoittavasti. Ei oikein jaksa enää hermostua pikkuasioista, kun on käynyt esiintymässä nakuna, hän sanoi, kun pysähdyttiin puhumaan. Ymmärrän häntä hyvin. Sanoin heti ryhmän ensimmäisessä kohtaamisessa että mä en sitten varmana riisu (ryhmän henki oli että tottakai sä riisut, haloo täällä sen tekee kaikki). Yksi asia on paljastaa itsensä täysin riisumalla vaatteet. Toinen asia on paljastaa itsensä täysin riisumalla aseet eli asenteet. Suojamuurit. Suojukset. Etsot. Eikun estot, piti sanoa. Alan sekoilla. Vaikeita juttuja.

WP_20131217_15_10_36_SmartShoot

Läähättimen testaaminen on hauska asia.

Mutta jotain tapahtuu myös sille, joka kieltäytyy riisumasta mutta katselee alastonta tanssijaa esiintymässä asennoissa, joissa Naisen Ei Ole Sopivaa Esiintyä.

Esimerkiksi silloin kun Salla soittaa alasti bassoa. Sanon sen hänelle tauolla.

Sanon, että jokin minussa paranee kun sinä soitat tuolla selloa.

Hän ei tajua, mistä on kyse.

EK

Anteeks neiti mutta teidän tamponi tippui

Mä rupesin jotenki miettiin että mun mielestä mun rooli oli jotenki perverssi suhteessa teihin. Että mä jotenkin istun teidän eessä ja naputan jollain kynällä kun neljä alastonta ihmistä hyppii, kolme alastonta ihmistä hyppii ylös alas. Onhan se nyt outoo.

No mikä on outoa ja mikä ei.

Mut sähän autoit meitä. Se varmaan auttaa se naputtaminen mun mielestä.

Siinä on semmonen tietynlainen svengi.

Nakun auttaja.

Se oli mielenkiintoinen tää että me puhutaan ensin niiden kanssa semmosia semijärkeviä ja sitten otetaan vaatteet pois. Et se että oltiin kohdattu tossa jo aikaisemmin.

Niin te olitte kohdanneet aikaisemmin?

Joo siinä oli se haastattelu. Ja sitten me otetaan vaatteet pois.

Ja sitten oli hirveä se hetki kun nää naiset alkoi siinä kun ne riisui tälleen suojaamaan ja mä olin ihan siten että apua, mitä mun pitää tehdä. Me ollaan niin monella tavalla jo riisuttu ja sitten nää on yhtäkkiä sellasia että niitä hävettää.

Se oli tosi hassua kun ne kääntyi ympäri. Ei ollut housuja jalassa ja sitten kuitenkin suojellaan.

Mä tunnustan mä olin silleen joo, okei.

Se tuntui röyhkeältä muita kohtaan. Ei välttämättä sekään että joku näkee mut alasti vaan niitä muita kohtaan. Ei se pelkästään oo sitä että, ei siinä kiinnosta enää se mitä muut ajattelee, vaan se on väärin niitä kohtaan, kun jos se on niin että okei nyt meillä on tää tehtävä. Silloin mä olen siinä roolissa.

Mä olin ollut ensin kuus tuntia jossain muissa puuhissa ja sitten mä tulen tänne ja olen että ai niin tää on tää homma. Siinä tuli kaikenlaista mieleen kun riisui niinku että oonks mä käyny vessassa ja muuta.

Ai että onks sulla jääny vessapaperi roikkumaan pyllystä.

No niin. Tai sitten jotain muuta.

Se vois olla hankala jos on kuukautiset.

Sehän sanoi koetansseissa se yks että sillä oli hankala tanssia kun sillä oli kuukautiset. Niin se piti niitä pöksyjä jalassa koko ajan.

Miten teillä menee nää kierrot? Meillähän on näitä esityksiä pitkälle kevääseen.

Emmä tiedä miten ne menee. Oon mä sitä ajatellut että ois se aika hirveetä jos joku naru vilkkuis sitte.

Vedä narusta ja nauti kesästä.

(hohotusta, yleistä nauramista)

No voihan sen leikata häpykarvoituksen mittaiseksi.

Niin mutta onhan se silti näkyvä.

Kyllä se sieltä näkyy.

Niin se näkyy.

Mutta onko sillä niin väliä. Jos ajatus on, että tanssitaan alasti niin olishan se ihan typerää alkaa sitten jotain kuukautisia varomaan.

No on kai sillä väliä jos naru vilkkuu sieltä koko ajan tai siis en mä ole aikaisemmin silleen tanssinut että mulla naru vilkkuu.

Se ois paha jos se tulee kesken ulos sieltä.

Joo. Jos se vaikka jossain nostossa tulee sieltä ulos. Se ois ihan kauheeta. Se ois niin noloo.

Niin. Ja sitten joku herrasmies tulis että anteeks neiti.

Että hei sulla tippu tää.

Tai että anteeks neiti, mutta teidän tamponi.

Voi ei.

Anteeks neiti mutta teidän tamponi tippui. Sit se seisois siinä ja ojentais sitä tamponia.

Tai hei jos joku hirveä paine, just joku nosto esimerkiks tai joku muu hetki ja se tulee sieltä plops.

Niin se osuis suoraan mun päähän!

Suoraan päähän. Vähänkö se ois kauheeta.

No mutta älkää alkako stressaamaan sitä. Saahan sitä siirrettyä kaikenlaisilla pillereillä.

Saa kai, mutta en mä halua että kukaan siirtää mitään. Ei saa ketään huumata.

Emmä halua siirtää niitä kun sitten se vasta tuntuu pahalta täällä.

Se tuntuu tosi pahalta sitten täällä.

Ei sun tarvi niitä siirtää.

Ei kun mä sanoin vaan sen varalta että jos siitä tulee hirveet paineet etukäteen ja sitten on joka ilta nukkumaan pannessa että voi ei mitä mä teen.

Niin no siinä tapauksessa. Ei kannata ottaa siitä turhaa painetta.

Kyllä tää on semmonen teos josta tulee varmaan palautetta.

Niin tulee. Kaikilla on joku mielipide. Se on joka tapauksessa. Se on jostain kolmen minuutin demosta ja se on sitten myös esityksestä. Se on oma asia sitten, miten siihen mielipiteeseen suhtautuu. Mutta on se vähän eri asia silti tehdä joku kolmen minuutin demo.

Ne naisethan oli vähän silleen että huhhuh. Ne oli lähtiessä jotenki aivan vaikeena.

Niin. Me ollaan luultavasti niin totuttu että me ei enää ollenkaan tajuta. Ja siinä kun ne tuli mentiin ihan suoraan asiaan. Heti vaan vaatteet pois.

Rakenteella voi tehdä paljon.

Niin voi.

Viedä siihen silleen.

No se olis kyllä tosi iso harmi jos se jäis vaan siihen. Että joku on alasti. Ja sitten mitään muuta ei löydettäis.

Oliks se Jumalan teatteri muuten täällä Oulussa. Se kun ne heitti paskaa.

Oli.

Mutta siitähän on jo aikaa.

 
 
 
Essi Kummu
 
 

1. Nakuna

Työskentelypäiväkirja tanssiteokselle

1 koreografi Satu Tuomisto
1 koreografin assistentti Auri Ahola
1 kirjailija Essi Kummu
3 tanssijaa Salla-Maria SantosHeli Pippingsköld ja Jarkko Lehmus
1 säveltäjä Otso Lähdeoja
1 valosuunnittelija Ville Aunola
1 lavastaja Petri Haapakoski

Muistiinpanoista, ensimmäinen päivä

Tanssijat harjoittelevat keskenään käsillä seisomista.
– No niin temppukerholaiset!
– Voimistelupiiriläiset!
– Tulkaas nyt ylös sieltä.
He kääntyvät peileiltä poispäin siten, että peili jää taakse.
– Aloitetaan hengityksellä. Antakaa hengityksen viedä sitä kehoa ja kuunnelkaa sitä miltä se tuntuu kehossa. Antakaa vaan sen hengityksen viedä.
He hengittävät syvään. Tässä vaiheessa vaatteet ovat vielä päällä.
– Sitten tehkää sillä hengityksellä erilaista liikettä. Antakaa sen liikuttaa kehoa vain vähän.
Kaikki hengittävät ja sitten nostavat hengityksen sellaiseksi, että se tihenee. Rintakehät nousevat ja laskevat, tihenevät ja kuormittuvat.
– Antakaa sen hengityksen viedä kehoa täysin. Päästäkää se hengitys sellaiseksi, että se ottaa koko kehon. Tutkikaa, kuinka pitkälle se vie.

Pian hengitys hytisyttää, hytkyttää.
Olemme puhuneet helikopterista.
Se on sama kuin kikkelirupeli.
Pojat hyppivät alasti yhtä aikaa ja kokeilevat, saisivatko pippelit hyppimään yhtä aikaa.
– Yykaakoonee.
He hyppivät keskittyneesti ja pippelit halkovat ilmaa. Joskus ne löytävät yhteisen rytmin.
Naiset puhuvat jotakin keskenään, sitten tanssijat harjoittelevat samassa rivissä hyppimistä siten, että hypyn jälkeen seuraa pään pyöräytys ja tukan heittäminen.
– Kokeillaas.
– Joo, yykaakoonee…
Pian rytmi on sama.
Pippelit pomppivat synkronoidusti.
Sitä on kiva katsella
Yritän olla hiljaa, mutta olen tullut kesken harjoitusten huoneeseen (he olivat riisuneet sillä aikaa kun olin poissa ja sillä hetkellä kun astuin saliin, näin vain hyppiviä pippeleitä) ja päädyn tyrskimään paikaltani hiljaa.
Toinen miehistä katsahtaa minuun ja hymyilee valoisasti alastonta hymyä.
Välillä he pysähtyvät nauramaan keskenään.
Sitten he vakavoituvat ja aloittavat liikesarjan alusta.
– Joka toisella paussi ja joka toisella helikopteri.  Ensimmäisellä paussi ja toisella helikopteri.

Tarkoitus on löytää rytmi, jossa pippelit hyppivät helikopterina ja naiset pyörittävät tukkaansa kuin se olisi jokin moppi tai viuhka, liike on samankaltainen pippelissä ja tukassa. Kas, en olisi huomannut ellei sitä olisi vinkattu.
Olkapäillä on jo hiki. Ne kiiltelevät vähän. Hyppimisen rytmi on tasainen ja pippelit pomppivat lopulta kuten niiden pitääkin, ylösalas ja yhtä aikaa, miehet pysähtyvät, he katsovat toisiaan ja hymyilevät.  Tunnelma on absurdi, aivan kuin olisin jonkun toisen unessa. He luovat rytmiä ja hyppivät alasti. En koskaan voisi kyllästyä katselemaan näitä treenejä.

Tämä itsessään oli hyvin vaikuttava teos, tämä harjoitusperiodi.
Se mitä nyt tapahtuu on jotakin aivan tavatonta.
Sitä paitsi jos miehiltä ei olisi kysytty sattuuko pippeleihin kun pomputtaa niitä, olisin huolissani.
– Pippeli kestää mitä vaan!
Se oli toisen heistä vastaus. Sen sanoessaan hänen olemuksensa paisui.
Valitsin tahallani sanan paisui.
Se on pippelin läheisyydessä aina vaikuttava sana.
Arvatkaa onko eroottista painetta.
Voitte kuvitella.
Sitä puretaan huumorilla.
Tietysti koko ryhmä räjähti nauruun.
Ja nauru auttoi meitä kaikkia helpottavana, avaavana, puhdistavana. En ala analysoimaan sitä yhtään enempää nyt. Siinä tekisin väärin. Menisin pois lähteeltä.